17/10/2025
Meille lähetettiin tällainen mukava muisto;
Ainon kyydissä
Syyskuun ensimmäisen päivän aamuna vuonna 1960 Haudanmaan pihaan kurvasi Kleinbus; se merkitsi koulu-urani aloitusta. Ratissa oli Mantelan Aino, jonka varmassa kyydissä kuljin koulumatkani aina keskikoulun päätökseen, vuoden 1969 kevääseen saakka. Siihen aikaan lapsia riitti; pikkubussi täyttyi nopeasti, kun matka jatkui Palojärven ja Kivikankaan kyliin. Matkan päämääränä oli Pellisen koulu, joka oli toiminnassa viimeisiä vuosiaan.
Myöhemmin Aino kuljetti meitä Purmojärven koululle ja sitten kirkonkylään, hiljattain aloittanutta keskikoulua suorittamaan. Kleinbus vaihtui Volga-taksiksi, joka keinuen kulki mutkaisia kyläteitä vuodesta toiseen. Joskus kyyti järjestettiin niin, että meidät kuskattiin syrjäkyliltä päätien varteen ja siitä jatkoimme Vilhon linja-autolla eteenpäin.
Ainon kyydissä oli hyvä kulkea koulumatkat. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, kuinka haasteellista ja vaativaa oli liikennöidä sen ajan olosuhteissa. Teiden kunto vaihteli vuodenaikojen mukaan m***a erityisesti talven tuiskut ja kevään routakaudet tekivät työstä erityisen vaativaa. Keleistä huolimatta tiukkaa aikataulua tuli noudattaa. Harvoinpa me koulusta myöhästyimme; homma toimi.
Aino ei ollut vain autonkuljettaja vaan myös kasvattaja: miten isossa ryhmässä käyttäydytään, miten otetaan toiset huomioon ahtaassa tilassa. Aino laittoi meille rajoja: kun melu ja pikku paini yltyi kovaksi, Aino pysäytti auton, loi tuiman katseensa matkalaisiin ja kysyi: Jatketaanko matkaa?
Takapenkki hiljeni ja matkaa jatkettiin taas sopuisasti. Aino oli meille malli hyvästä työmoraalista, huolehtivaisuudesta ja sisusta. Hän tunsi kaikki koululaisensa m***a myös lähes kaikki koulureitin varrella asuvat syrjäkyläläiset. Usein hän hoiti – työnsä ohessa – häneltä pyydettyjä palveluksia kuten apteekkiasioita tai muita pikku ostoksia.
Joskus Ainon matkassa oli pikkupoika, Arto, joka terhakkana seurasi äitinsä työtä ja auton toimintaa; näytti siltä, että normaaliin päivähoitoon verrattuna tällaiset päivät olivat tulevan automiehen mieleen. En koskaan nähnyt hänen kyllästyvät pitkilläkään kyläkierroksilla.
Kun pohjoistuuli puhalsi Palojärveltä päin, aivan rantaviivaa kulkeva tie oli usein tukossa. Kun näköpiirissä oli kinoksia, Aino vain painoi kaasua ja vauhdilla mentiin läpi lumen, tuulen ja tuiskun. Vakiovarusteena autossa oli lapio, jota jouduttiin käyttämään silloin tällöin. Kun auto juuttui lumeen, ryhdyttiin lapioimaan ja me kuskattavat saimme työntää autoa irti kinoksista. Toki joskus kävi niin, että tiet olivat niin tukossa, että edes meijeriauto ei kyennyt kulkemaan. Silloin meille syrjäpaikkojen lapsille tuli ylimääräisiä ”lomapäiviä”.
Kun kauniina kesäiltana kuljeskelen Änttikankaan hautausmaalla, Ainon ja Vilhon hauta on yksi ”pakollisen” pysähtymisen paikka. Kuinka paljon tämä pariskunta on tehnyt Palojärven ja Purmojärven alueen koululaisten hyväksi. Saimme luotettavan kuljetuksen kouluun ja sitä kautta kohti kunkin tulevaisuutta ja elämänuraa. Opettajat (ja joskus heidän laatunsakin) vaihtuivat moneen kertaan koulu-uralla m***a koulumatkoista huolehtivat pitkään samat tutut ja ammattitaitoiset kuljettajat. Kiitos Aino! Ja kiitos Vilho!
Onnittelen myös Mantelan liikennettä merkkivuoden johdosta!
Koulumatkoja muistellen: Antti Korpi
Riihimäki
